Ukko lumesta, tulesta

Eräänä aamuna, piha ei ollut enään
entisensä.
Siellä, missä oli vielä nukkumaan
mennessä ollut vain likaisia autoja
ja kylmettynyt tamppausteline,
siellä oli tänä aamuna jotain
uutta.

Koko sisäpihan oli hallintaansa ja
valvontansa alle ottanut valtava
lumiukko.
Siinä se seisoi, alakerran mummon
Fiatin takana.
Isä ja äiti nauroivat sitä ja höpöttivät sen tekevän pikku Fiatteja.En oikein ymmärtänyt, mutta nauroin mukana.

Siitä tuli jotenkin maaginen talvi.
Pihan ihmisille alkoi tapahtumaan asioita, hyviä asioita.
Aivan kuin kevät ja kesä olisivat herättäneet kuolleen ja harmaan kukkaan ja eloon, kesken kylmän.
Ja lunta, sitä oli hirveästi.

B rapun aikamiespoikakin, löysi itselleen morsiamen ja Romppainen pääsi eroon siitä Sitikasta, joka oli aina rikki.
Ja ihmiset hymyilivät, sellaisetkin joille se ei todellakaan edes sopinut.
Hymyilivät tahdottomasti kuin marionetit.
Se oli omituista, aavemaista.

Minä en saanut silmiäni irti siitä lumiukosta, aivan kuin se olisi ollut
isompikin päivä päivältä.

Katsoin sen ukon silmiin, valtaviin mustiin lampiin.Tunsin sen voiman
ja korvia huumaavan elämän pauhun.
Tunsin miltei musertuvani sen tunteen
alle, tunsin miten se tahtoi vain hyvää.
Valtava, voimakas, tulinen pätsi
sen sisällä, kiehuva tulivuori täynnä elämää.

Sitä lumiukkoa, minä rakastin itsessäni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

34 + = 38